Laura Juntunen: Äitini, vedenhaltija

Sanan ja runon malja

 

Laura Juntunen: Äitini, vedenhaltija

Genre: (lava)runo

 

Runoteos rakentuu kahden eri äänen varaan, kertoen tarinaa muuttuvasta jokisuistosta, sukupolvista, taruista ja taiteesta. Kuolinvuoteelta eri aikakausiin kurottava teos on kirjoitettu esitettäväksi lavalla, ja sen taustalle on ajateltu musiikkia tai muuta äänimaailmaa.

 

» Teksti PDF-muodossa

 

...

 

 

Laura Juntunen: Äitini, vedenhaltija

(runoesitys lavalle)

 

 

 

 

kaikki tuli kerran joesta

ja jokeen kaikki kerran päättyy

 

Äiti kuiskii yhä kuolinvuoteella

ja kantaa sisällään suuria salaisuuksia,

                      kokonaisia maailmoja

 

tyynyliinalla

harmaita viulunkielikruunuja,

minä harjaan niitä pitkillä vedoilla

 

pesen hellästi kasvoja ja katselen,

miten hauraaksi käy iho,

kun sielu on tarpeeksi vahva

 

 

 

 

 

kuolinvuoteella

Äiti ei tahdo puhua

enää uusista asioista

vaan muistoista, jotka elävät luissa

tätä hetkeä vahvempina

                     

                      siitä, mikä on piilossa

suurten lumpeenlehtien alla

 

hyräilee laulua, jota äitinsä lauloi

ja toista, jota isä

 

minä kurotan käteni silittämään päätä

en ole varma, huomaako hän sitä

 

 

 

iltapäiväkolmelta

aurinko putoaa korkealta

 

hän alkaa kertoa keväästä,

pilkkasiivistä ja varpusista,

mustalinnuista ja pääskysistä

 

tulee kevät!

 

hän huutaa,

kun menneen maailman lohkareet

jyristen murtuvat

ja kaikki jäiden alle kätketyt asiat

karkaavat

 

                      kuuletko?

 

 

 

hän kohoaa esiin kuohuista,

syöksyy sisään avoimista porteista,

karkaa kysymättä eloon vapaista uurteista,

levittää itsensä lepäämään vehreille rannoille,

tulee kevyenä vaahtona

sormille, kasvoille

 

saapuu kevät, palaa takaisin valo

 

purkautuu voimalla järvistä aavoille laineille,

nielaisee uteliaat mukaansa kiviltä pohjalle,

sulaa osaksi ympärillä heräävään luontoon,

pauhaa illasta yöhön ja aamuun:

 

kuuletko? kevät!

 

hän on taas yhtä kuin elossa,

vapaa kulkemaan minne tahansa,

jättää jälkeensä uusia salmia,

saaria ja ikiaikaisia jokia

 

                      on kulkenut uoman,

                      on kulkenut virran

 

Äitini, vedenhaltija

kutsuu valoa sisään,

kutsuu tulvan putsaamat rannat

ja vedenalaiset puutarhat

 

 

 

 

                      kevät!

 

huutaa niin,

että minäkin ymmärrän

 

                      kevät!

 

joki on ollut täällä ennen minua

ja kun minä lähden,

joki yhä jää

 

                      kuuletko?

 

kun minä lähden

 

joki tulee läpi jään

 

 

 

 

Äitini, vedenhaltija,

on syntynyt virrasta,

on syntynyt kaukana

 

                      kuulitko niitä tarinoita?

 

soitti rantakivellä viulua

pitkät hiuksensa vapaina,

harjasi niitä aina aamulla

ja odotti sitä,

 

                      mikä piileskeli lumpeenlehden alla,

                      siskon kalpeissa kasvoissa

 

aika ennen katoa,

nuoruus tuntui joka solulla,

se sai kukkia vapaana, kuten sanat

 

ja maan kamaraan painuvat juuret,

yhteiset kokemukset,

siveltimenvedot ja kosket

 

                      tiedettiin, että ilman niitä

on vain hämärässä lahoavia

                      asioita, eriytyviä maailmoja

 

 

 

kuolinvuoteella

Äitini, vedenhaltija

ei halua ajatella tätä tuhoa

 

hän tahtoo puhua joesta,

                      kuten kuolevat puhuvat lapsuudesta

 

suljetuissa silmissä

hän näkee yhä kodin

elokuun raukeana aamuna

sumun hälvetessä auringossa

 

                      kaikki talosta taloon kulkevat polut

                      ja jo vaienneiden tykkien halkomat männyt

 

pinta ei väreillyt

se heijasti taivaan

sinisen kuoren ja valkoiset patsaat

 

hän kasvatti siipiä

räjäytetyn sillan harjalla

ja näki, miten matalalla kulkevat kivikkoiset vedet

ja niiden keskellä yksinäinen haikara

 

laski sormilla kadonneita

muistomerkkejä ja sukupolvia,

siunasi mereen huuhtoutuvia

kyläkouluja ja kalaparvia

 

että tämäkin!

niin elävä piste maailman laidalla

 

että tämänkin

voi ahneudesta menettää

 

missä sudet ylittivät joen

aina punaisen tuvan kohdalta

ja missä linnut lepäsivät

matkansa alussa

 

kuolinvuoteella

Äiti osaa yhä kertoa,

kuinka monta askelta jalat kantoivat

kylän laidalta

ja miten koivujen oksat kohti korkealta

kurottivat

 

kun sulkee silmät

 

näkee yhä vastarannan juhannusvihreät lehdet,

auringon nuolemat latvat

ja rannassa kukkivat perennat

                     

                      kun sulkee silmät, se ei koskaan pääty:

                     

                      tuo hidas,

viaton,

viimeinen

                                           kesä

 

 

                      kulta, kuulitko niitä tarinoita?

 

sanoivat, että tyttö oli heitteillä,

kun vietti öitä metsän keskellä,

Veen Emonen, lapsiparka

 

                      unohtivat, että kaikella on oma sielunsa

                      metsillä, järvillä, joilla, taivailla

 

eivät muistaneet tyttöä

ennen sitä kaikkea,

kun oli vielä punaiset posket ja hiuksissa kukkia

 

vain sen, miten makasi törmällä pakkasaamuna

ja hyräili sitä laulua

 

irtolumen alla askeleet,

jotka päättyivät

 

                      ja pohjaton aukko

                      keskellä uomaa

 

vatsan alla

yhä hauraammaksi käyvät kerrokset,

raskaammaksi käyvä maailman paino

ja siskon kalpeat kasvot

 

 

                      vaihtoehtoisten todellisuuksien loputon jono:

                     

jos olisi varonut askelia,

jos olisi odottanut aikuisia,

                      jos lännen sijaan olisi kulkenut kohti sisämaata,

                      jos olisi vielä ehtinyt kuulla jäiden laulavan

 

mutta joki antaa ja joki ottaa, sanotaan

ja veden alla

kadonneista sieluista tulee haltijoita,

Äitini kaltaisia

 

 

 

pyhien aika:

se jokin nousi lumpeen alta,

tuli hakemaan omansa

 

tuli hakemaan lapset kotiin

 

ne nousivat kaikki pinnan alta

kalpeakasvoinen sisko ja monta muuta,

se hinta oli maksettava

                     

                      sillä ilman vettä

täällä olisi ollut autiota

 

loppukesän ajan

pelkkiä myötätuulia

 

oksat kurottivat kohti

ja sudet ylittivät taas joen

punaisen tuvan kohdalta,

linnut hengähtivät ennen matkaansa

 

                      kaikki jatkui ja jatkui

                      aina samanlaisena

                     

tämä virta oli täällä

ennen meitä kaikkia

 

 

 

 

kuolinvuoteella

Äitini, vedenhaltija

ei halua ajatella uusia asioita

 

puhuu vain kodista,

tutuista jokisuistoista

ja hyräilee laulua, jota äiti lauloi

ja toista, jota isä

kun he kävelivät rannalla yhdessä

 

                      en minä ollut heitteillä

 

kertoo, miten noustiin latvoille,

kuinka jollat jätettiin ja

vaihdettiin järviveneisiin

 

                      ja missä naiset nousivat kyydistä

 

Äiti sulkee silmänsä,

näkee yhä

mustalinnut, pääskyset, pilkkasiivet ja varpuset,

tulvat, jotka tulevat

kuten kuuluu

 

vesi nousi ja laski,

sitä ei oltu pakotettu miehen tahtoon

 

 

 

ja välttämättömistä tuhoista

syntyi uusia ajatuksia,

tuoreita virtoja

 

kudottiin yhä uusia polvia,

varjeltavia asioita,

verkkoja ja kalaonnea

 

virta jatkuu ja jatkuu

                     

ja kun sinä lähdet,

joki vielä jää

 

 

 

minä kurotan käteni silittämään päätä

en ole varma, huomaako hän sitä

 

kaikki tuli kerran joesta

ja ilman jokea kaikki päättyy

 

nyt Äiti tekee lähtöä

silmäluomet suljettuina,

ikuisesti lumpeiden alla

                     

                      on taas ne punaiset posket joentörmällä

 

valkoinen helma kelluu henkäyksiä,

kun jalat painuvat pohjaan

ja kämmenet läpi mustan

 

tästä jäät ovat lähteneet,

tähän kevät tulvii nyt

 

hän muuttuu taruksi sanoissa:

taas yksi vedenalainen jumala

 

                      hän on ylittänyt uoman

                      hän on ylittänyt yön

 

jalat painuvat pohjaan

ja helma niiden mukana

 

 

                      laskee lopulta levolle

mereen

 

jos osaat katsoa,

totuus hohtaa läpi pinnan

 

voit nyt sukeltaa,

jos uskallat

                     

                      Äitini, vedenhaltija

 

 

 

 

Takaisin: Sanan ja runon malja

Pohjoista kirjallisuutta ovat tukeneet: