Sanan ja runon malja
Laura Juntunen: Äitini, vedenhaltija
Genre: (lava)runo
Runoteos rakentuu kahden eri äänen varaan, kertoen tarinaa muuttuvasta jokisuistosta, sukupolvista, taruista ja taiteesta. Kuolinvuoteelta eri aikakausiin kurottava teos on kirjoitettu esitettäväksi lavalla, ja sen taustalle on ajateltu musiikkia tai muuta äänimaailmaa.
...
Laura Juntunen: Äitini, vedenhaltija
(runoesitys lavalle)
kaikki tuli kerran joesta
ja jokeen kaikki kerran päättyy
Äiti kuiskii yhä kuolinvuoteella
ja kantaa sisällään suuria salaisuuksia,
kokonaisia maailmoja
tyynyliinalla
harmaita viulunkielikruunuja,
minä harjaan niitä pitkillä vedoilla
pesen hellästi kasvoja ja katselen,
miten hauraaksi käy iho,
kun sielu on tarpeeksi vahva
kuolinvuoteella
Äiti ei tahdo puhua
enää uusista asioista
vaan muistoista, jotka elävät luissa
tätä hetkeä vahvempina
siitä, mikä on piilossa
suurten lumpeenlehtien alla
hyräilee laulua, jota äitinsä lauloi
ja toista, jota isä
minä kurotan käteni silittämään päätä
en ole varma, huomaako hän sitä
iltapäiväkolmelta
aurinko putoaa korkealta
hän alkaa kertoa keväästä,
pilkkasiivistä ja varpusista,
mustalinnuista ja pääskysistä
tulee kevät!
hän huutaa,
kun menneen maailman lohkareet
jyristen murtuvat
ja kaikki jäiden alle kätketyt asiat
karkaavat
kuuletko?
hän kohoaa esiin kuohuista,
syöksyy sisään avoimista porteista,
karkaa kysymättä eloon vapaista uurteista,
levittää itsensä lepäämään vehreille rannoille,
tulee kevyenä vaahtona
sormille, kasvoille
saapuu kevät, palaa takaisin valo
purkautuu voimalla järvistä aavoille laineille,
nielaisee uteliaat mukaansa kiviltä pohjalle,
sulaa osaksi ympärillä heräävään luontoon,
pauhaa illasta yöhön ja aamuun:
kuuletko? kevät!
hän on taas yhtä kuin elossa,
vapaa kulkemaan minne tahansa,
jättää jälkeensä uusia salmia,
saaria ja ikiaikaisia jokia
on kulkenut uoman,
on kulkenut virran
Äitini, vedenhaltija
kutsuu valoa sisään,
kutsuu tulvan putsaamat rannat
ja vedenalaiset puutarhat
kevät!
huutaa niin,
että minäkin ymmärrän
kevät!
joki on ollut täällä ennen minua
ja kun minä lähden,
joki yhä jää
kuuletko?
kun minä lähden
joki tulee läpi jään
Äitini, vedenhaltija,
on syntynyt virrasta,
on syntynyt kaukana
kuulitko niitä tarinoita?
soitti rantakivellä viulua
pitkät hiuksensa vapaina,
harjasi niitä aina aamulla
ja odotti sitä,
mikä piileskeli lumpeenlehden alla,
siskon kalpeissa kasvoissa
aika ennen katoa,
nuoruus tuntui joka solulla,
se sai kukkia vapaana, kuten sanat
ja maan kamaraan painuvat juuret,
yhteiset kokemukset,
siveltimenvedot ja kosket
tiedettiin, että ilman niitä
on vain hämärässä lahoavia
asioita, eriytyviä maailmoja
kuolinvuoteella
Äitini, vedenhaltija
ei halua ajatella tätä tuhoa
hän tahtoo puhua joesta,
kuten kuolevat puhuvat lapsuudesta
suljetuissa silmissä
hän näkee yhä kodin
elokuun raukeana aamuna
sumun hälvetessä auringossa
kaikki talosta taloon kulkevat polut
ja jo vaienneiden tykkien halkomat männyt
pinta ei väreillyt
se heijasti taivaan
sinisen kuoren ja valkoiset patsaat
hän kasvatti siipiä
räjäytetyn sillan harjalla
ja näki, miten matalalla kulkevat kivikkoiset vedet
ja niiden keskellä yksinäinen haikara
laski sormilla kadonneita
muistomerkkejä ja sukupolvia,
siunasi mereen huuhtoutuvia
kyläkouluja ja kalaparvia
että tämäkin!
niin elävä piste maailman laidalla
että tämänkin
voi ahneudesta menettää
missä sudet ylittivät joen
aina punaisen tuvan kohdalta
ja missä linnut lepäsivät
matkansa alussa
kuolinvuoteella
Äiti osaa yhä kertoa,
kuinka monta askelta jalat kantoivat
kylän laidalta
ja miten koivujen oksat kohti korkealta
kurottivat
kun sulkee silmät
näkee yhä vastarannan juhannusvihreät lehdet,
auringon nuolemat latvat
ja rannassa kukkivat perennat
kun sulkee silmät, se ei koskaan pääty:
tuo hidas,
viaton,
viimeinen
kesä
kulta, kuulitko niitä tarinoita?
sanoivat, että tyttö oli heitteillä,
kun vietti öitä metsän keskellä,
Veen Emonen, lapsiparka
unohtivat, että kaikella on oma sielunsa
metsillä, järvillä, joilla, taivailla
eivät muistaneet tyttöä
ennen sitä kaikkea,
kun oli vielä punaiset posket ja hiuksissa kukkia
vain sen, miten makasi törmällä pakkasaamuna
ja hyräili sitä laulua
irtolumen alla askeleet,
jotka päättyivät
ja pohjaton aukko
keskellä uomaa
vatsan alla
yhä hauraammaksi käyvät kerrokset,
raskaammaksi käyvä maailman paino
ja siskon kalpeat kasvot
vaihtoehtoisten todellisuuksien loputon jono:
jos olisi varonut askelia,
jos olisi odottanut aikuisia,
jos lännen sijaan olisi kulkenut kohti sisämaata,
jos olisi vielä ehtinyt kuulla jäiden laulavan
mutta joki antaa ja joki ottaa, sanotaan
ja veden alla
kadonneista sieluista tulee haltijoita,
Äitini kaltaisia
pyhien aika:
se jokin nousi lumpeen alta,
tuli hakemaan omansa
tuli hakemaan lapset kotiin
ne nousivat kaikki pinnan alta
kalpeakasvoinen sisko ja monta muuta,
se hinta oli maksettava
sillä ilman vettä
täällä olisi ollut autiota
loppukesän ajan
pelkkiä myötätuulia
oksat kurottivat kohti
ja sudet ylittivät taas joen
punaisen tuvan kohdalta,
linnut hengähtivät ennen matkaansa
kaikki jatkui ja jatkui
aina samanlaisena
tämä virta oli täällä
ennen meitä kaikkia
kuolinvuoteella
Äitini, vedenhaltija
ei halua ajatella uusia asioita
puhuu vain kodista,
tutuista jokisuistoista
ja hyräilee laulua, jota äiti lauloi
ja toista, jota isä
kun he kävelivät rannalla yhdessä
en minä ollut heitteillä
kertoo, miten noustiin latvoille,
kuinka jollat jätettiin ja
vaihdettiin järviveneisiin
ja missä naiset nousivat kyydistä
Äiti sulkee silmänsä,
näkee yhä
mustalinnut, pääskyset, pilkkasiivet ja varpuset,
tulvat, jotka tulevat
kuten kuuluu
vesi nousi ja laski,
sitä ei oltu pakotettu miehen tahtoon
ja välttämättömistä tuhoista
syntyi uusia ajatuksia,
tuoreita virtoja
kudottiin yhä uusia polvia,
varjeltavia asioita,
verkkoja ja kalaonnea
virta jatkuu ja jatkuu
ja kun sinä lähdet,
joki vielä jää
minä kurotan käteni silittämään päätä
en ole varma, huomaako hän sitä
kaikki tuli kerran joesta
ja ilman jokea kaikki päättyy
nyt Äiti tekee lähtöä
silmäluomet suljettuina,
ikuisesti lumpeiden alla
on taas ne punaiset posket joentörmällä
valkoinen helma kelluu henkäyksiä,
kun jalat painuvat pohjaan
ja kämmenet läpi mustan
tästä jäät ovat lähteneet,
tähän kevät tulvii nyt
hän muuttuu taruksi sanoissa:
taas yksi vedenalainen jumala
hän on ylittänyt uoman
hän on ylittänyt yön
jalat painuvat pohjaan
ja helma niiden mukana
laskee lopulta levolle
mereen
jos osaat katsoa,
totuus hohtaa läpi pinnan
voit nyt sukeltaa,
jos uskallat
Äitini, vedenhaltija
Takaisin: Sanan ja runon malja
Pohjoista kirjallisuutta ovat tukeneet:
 |
 |
|
|
|
|
 |
|
|
|
|
|
|
|
|
.jpg){kind=logo}
