Sanan ja runon malja

Liisa Louhela: Kuuta tervaamaan

Genre: historiallinen proosa

Eletään 1860-lukua. Kiveksen rosvoina tunnetut nuoret miehet ryöstelevät rantakylien tilallisia, tervansoutajia ja muita vesillä kulkijoita Oulujärvellä eli Kainuun merellä. Osan saaliistaan he jakavat eteenpäin Kivesjärven kyläläisille, jotka eivät paljasta heitä viranomaisille. Rosvojoukon jäsen Patju-Heikki on piiloutunut Ärjän saarelle ja kertoo oman versionsa tapahtumien kulusta.

» Teksti PDF-muodossa

...

Liisa Louhela: Kuuta tervaamaan

Minun nimi on Ananias Heikinpoika Karppinen. Toiset kuiskivat kulmain alta
Kiveksen rosvoksi, konnaksi ja ryöväriksi, toiset tervehtivät silmät kirkkaina
molemmista olista puristaen. Sanovat Ka! Karppis-Heikki, astuhan taloon! Tai kysyvät
ilahtuen, jotta onko siinä Patju-Heikki, Jumalan siunaama mies.

Sitä ei moni usko, etten ole vielä kahtakymmentäkään. Nähny olen suunnilleen
kaiken mitä nähtävissä on. Olen paiskinu töitä kämmenet ratkenneina ja riiannu niin
monta hellua, ettei kukaan. Olen mitannu aikaa kultasesta kellosta ja tuntenu nälän
kuplivan suolissa kuin liiaksi käyneen viilin. Jo minun joutaahi tästä mennä, jos
tämä niikseen tulee menemään.

Kotini on Kiveksen kylällä, Kivesjärven rannalla. Siellä on minulla äiti, veli ja pienet
sisarukset. Kivesjärvi on kaikista Kainuun järvistä komein, sen länsipuolelta löytyvät
tutut kala-apajat ja itäpuolen rämeestä, kuin luonnottomana oikkuna kohoaa
Kivesvaara, korkeampana kuin yksikään vaaroista näillä tienoilla.

Kun olin pikku-ukko vain, äiti kerto, jotta kun iso mies nousee Kivesvaaran laelle,
yltää tuo sieltä kurottamaan kuuhun saakka. Niin korkealla se on. Ja kun minä
kasvan isoksi, voin koettaa kiivetä sen sirpille killumaan. Ei arvannu äiti, kuinka
isoja miehiä meistä kasvaisi, minusta ja veljistäni. Velipuoli Eera nostasi olalleen
vaikka hirven, mutta Eeran perään en voi enää kuin sylkästä. Kaikki ne lapsuuven
päivät, joina pilkkasimme kirkkoherraa ja Paltamon paksua vallesmannia. Ja Eeralla
kun rupeaa parta kasvamaan, niin alkaa mille. Lähtee Ouluun Toripolliisiksi ja
pyhäkoulun opettajaksi. Hyi perkele! Se jos jokin on vistoa!

Eera kun läksi Ouluun, se osallistu ensitöikseen voimamieskisoihin ja voitti. Minä jos
oisin menny, oisin voittanu kahta komeammin. Mutta en menny. Jäin tänne ja nyt
koetan pitää Eeran poissa päästäni, mutta kun vilkasen käsiäni, jotka roikkuvat
reisieni korkeuvella kuin tuulimyllyn lavat tai kun kurkistan varpaisiini, jotka ovat
paksut kuin peikolla, tulee veli ja hänen mahtinsa mieleen. Mahtinsa ja sanansa.
Kuinka minun ei oisi pitäny alkaa mille aloin, vaan valita kaita polku ja kuunnella
Eeran ohjeita vain.

En ollu paljoa tervatynnyriä korkeampi kun kaukaa etelän kaupungeista tuli meijän
kylälle nippu porvariukkoja. Ne mittaili meijän rannat, ostivat asukkaat pois ja niijen
perästä rannoille nousi kapitalistien rautaruukki ja miehet saivat käskyn alkaa
töihin. Kun sitten minunni viiksenhaivenet alkovat kasvaa, niin jo opettelin
jalostamaan toisten tavoin rautamalmia. Meitä oli nelisenkymmentä miestä, malmin
kaivoimme Kivesjärven pohjasta. Sen kun sulatimme, saimme valettua harkot ja
plootut, joita herrat myivät Ouluun ja Pietariin saakka. Kotiportailta kun kävelin
aamulla hommiin, en ehtiny etes hengästyä. Herrojen ei tarvinnu kulkea sitäkään
vähää, nuo kun rakensivat asuntonsa makasiinien ja konehuoneijen kylkeen.

Eeran mielestä ruukin ilmestyminen oli Jumalan lahja. Se oli kuullu papin paasavan
semmosta, jotta viimein ejistyksen rattaat pyörivät meillä Kainuussahi. Ruukin
herrat panivat mehtiin kyltit ja niissä luki kuulemma jotahi siihen suuntaan, jotta
nämä metät kuuluvat jatkossa heille. Me nauroimme sitä, nauroimme oikein
makeasti. Metät ovat kaiken maaliman yhteiset! Mehtien ja veen vilja kuuluu kaikille
ja niin se on ollu aikojen alusta saakka ja tulee olemaan jatkossahi. – Tuo on
taantumuksellista ajattelua, herrat hymähtivät ja pian niistä ejistyksen rattaista
kohkasivat kaikki ja minä pyöritin niitä rattaita rahasta, näillä omilla leveillä
käsilläni. Mutta pyörittivätkö ne rattaat muuta kuin herrojen taskut täyteen
kolikoita, sitä en tiijä. Sillä tuli se päivä kun meille kerrottiin, kuinka herrat olivat
päättäneet myyä ruukin pietarilaisille. Se veti meijät kaikki vakaviksi ja kun
renki-Aaprami näki sammakon paskantavan ja sen perästä Pisto-Tilta kerto, jotta
niijen ainoa lehmä oli vuotanu verta lypsettäessä, niin me jo tiesimme, että jotain
kammoksuttavaa on eessäpäin.

Niijen uusien pietarilaisten riitoihin koko homma lopulta kosahti. Vuosi oli 1867 kun
ruukki sulettiin. Meille näytettiin kaksi suuntaa: toinen oli mieron tie ja toinen vietti
kohti vainajain varvikkoa. Kumpikaan ei houkuttanu. Viimenen palkka jäi saamatta
ja satoa tuli vain sen verran mitä olimme aatelleet tarvihtevamme sen jälkeen mitä
oisimme palkkarahoilla muualta hankkineet. Kysyin töitä isänniltä, eivät tarjonneet.
Nuo sanoivat, jotta katellaan. Sitkuttelimme seuraavan vuojen, mutta kylmä iski jo
elokuussa ja halla korjasi kaiken. Oli pakko pistää sisko matkaamaan Paltamon
kylille kerjäämään kunnalta jauhoja ja sillon minusta tuntu, jotta oisin voinu hakata
mökkimme seinään reijän. Katellaan vielä, nuo sanoivat siellähi. Katellaan, josko
paremmat ajat ovat eessäpäin.

No minä kahtelin. Kahtelin kuinka naapurit ruikuttivat mitä kukakin toisiltaan
nälkäänsä ja kahtelin kuinka alimmat isännistä möivät tilansa ylemmilleen. Kahtelin
kun töllit yksi toisensa perään tyhjenivät väestä ja perheet lähtivät käet täynnä
kantimia laahustamaan kohti kaupunkia ja en tiijä mitä seutuja. Niillä oli posket
terävinä ja silmissä kiilto, jollasta en ollu ihmisillä ennen nähny. Kahtelin äitini
luisevaa selkää ja pienten siskojen vakavia kasvoja. Äiti sano, jotta ei auta, lähettävä
on, mutta hyvä Jumala sentään miten me tällasella sakilla mihinkään lähetään.

Menin mehtään ja istahin kannon nokkaan. Ilta kun hämärty niin huomasin kuinka
vainaat olivat tervanneet kuun niin, jotta jälellä oli enää pieni liuska reunaa. Mieleen
tuli äitin kertoma, kuinka Rahko-Matti, iso rosvo lähti kerran kuuta tervaamaan. Se
halusi tervata kuun, jotta saisi rosvota rauhassa pimeässä, mutta kävihi niin, jotta se
tarttu kuuhun kiinni ja on siellä yhä.

Me istuimme kolmisin kauvan: Minä, Matti ja kuu. Lopulta jatkoin matkaa ja kävelin
vastaan ruukin ukkojen laatimia kieltokylttejä ja tuumasin, jotta ei. Kotoani en lähe.
Söin metästä puolukat, jotta ajatus kulkisi ja laskin, ketkä miehistä eivät olleet vielä
lähteneet. Menin kotiin ja sanoin velipojalle Samuelille, jotta nyt on tullu aika koota
yhteen kaikki luotetut, joilla vielä puski päästä hiusta eikä heinää ja näkisimme
illansuussa.

Minulla meinasi vesi tirahtaa silmästä kun kuulin, jotta en ollu ainoa, joka ei aikonu
lähteä. Se oli niinku ruokaa oisi saatu kun teimme suunnitelman. Sen
valmistumiseen meni yksi ainoa ilta. Juho sen keksi, jotta ryöstämme vain niiltä,
keillä on varaa tulla ryöstetyiksi. Loput jätämme olemaan. Saaliit jaamme niijen
kanssa, jotka vielä eivät ole kuolleet tai lähteneet, tavallaan palkkioksi siitä, että nuo
tajusivat väistää ja jäähä sivuun kun ejistyksen rattaat pyörivät koko kylänväen yli.
Me hankkisimme syötävää, ennen kuin maot söisivät meitä. Piilottasimme
saaliimme Ärjän mehtiin, saaren vaaleitten rantojen suojiin ja tekisimme Ärjään
oman paikkamme, minne eivät esivaltain kovat koprat yltäsi.

Sen teimme. Tuossa harjun toisella puolella, saaren lehtevimmässä kohassa istuimme
ensimmäistä iltaamme ja pijimme nuotiota. Yöllä kun kävelin rantaan niin näin,
miten aurinko väritti taivasta kummilla väreillään. Sillon tuntu, jotta me päihitimme
kaikki. Tiesin äitin ja siskojen nukkuvan syvää, kylliksi syöneen ihmisen unta ja tällä
kertaa se ei ollut Eeran ansiota, vaan minun. Istahin hietikolle ja kuuntelin yötä,
lintujen huutoja jossain kaukana niin pitkään, jotta päivä alko valjeta. Siinä hetkessä
minulta ei puuttunu mitään ja tiesin, että niin monelta kylämme entiseltä asukilta
puuttui ihan kaikki ja nuo kulkivat nälissään ties missä vai makasivatko ruumiina
tien penkoilla. Sen ajatuksen kun ajattelin, en saattanu enää itekseni olla vaan
kävelin takasi toisten luo.

Nuotion vierellä oli pönikkä täynnänsä muikkukukkoja ja toinen kukkuraisillaan
piimää, joka oli maustettu kuminalla. Yksi jos toinenkin nuokkui polviisa nojaten
korpirojun voimasta. Samueli laulo ja aina kun sen ääni meinasi yltyä kumeaksi
pauhuksi, Mulari toppuutteli ja me muistimme piilotella salapaikkaamme ja laulaa
pienemmällä äänellä. Mutta mitä enemmän joimme sitä kovemmaksi laulumme
kävi. Se riemu, joka meistä ulos pyrki, sitä en unoha koskaan. Meillä oli täällä
valloillaan pieni paratiisi, mutta se ei ollu pappien paratiisi, oli omamme. Miesten
paratiisi.

Me panimme vastaan varmalle kuolemalle. Ja sen taiston me voitimme. Esivallan ja
Eeran silmissä olemme rosvoja ja hulttioita. Mutta kysykääpä Kivesjärven
kyläläisiltä.

Sitä hommaa kesti toista kevättä ja se oli koko kylän hommaa, ei vaan meijän, vaikka
me olimme ne keitä kaikesta syytettiin. Kun esivalta hätyytti kasakkajoukot perään,
kyläläiset ilmotti meille niijen tulosta savumerkein. Sahasimme Alanteen lahen jäälle
railoja niin, etteivät kasakat päässeet Kiveksen kyliä näkemään. Ja kun ne tulivat
uuvestaan ja tulivat Ärjään, olimme valmiina. Ajoimme ne takasi rekiinsä, eikä niistä
jääny muuta muistoksi meille kuin verisiä turskahuksia vitivalkosella lumella. Ei
niissä melskeissä kukaan henkejään heittäny. Silti, sitä sotkua ei tehny mieli katella,
ei minulla, eikä kai taivaallakaan, joka peitti sen hävityksen valkealla peitteellään
ennen seuraavan aamun valkenemista.

En tiijä rankaistiinko meitä ahneuven syntiin lankeamisesta vai mistä, mutta
onnemme käänty. Ensin ne nappasivat Mularin ja määräsivät sille yheksän paria
raippoja. Minä otin Mularin paikan, vähän niinku joukon johtomiehenä. Otin kun
muut eivät ottaneet. Heti sen perään kylän isännät alkoivat vahtia aittojaan
vuoroissa ja me laskimme mitä jäi jälelle vietävää ja hoksasimme Ouluun suuntaavat
tervaveneet. Tervakilot möimme joutuin etteenpäin, mutta yhen soutajaukon naama
jäi minun mielenperukoille kummittelemaan. – Elä vie meiltä viimesiä, se sano
vakavalla äänellä ja seiso tynnyreittensä eessä jalat haarallaan ja käet levällään, eikä
väistyny ennen kuin se pantiin väistymään. Se räpiköi ja kauho vettä likasilla
koprillaan ja nousi rantaan vasta kun me jo jatkoimme matkaamme. Erehyin
kahtomaan taakseni ja sen silmissä oli jotain samaa mitä niijen, jotka täältä olivat
nälissään lähteneet. Minkä sille tekemään. Kait se on niin, jotta syötävä on tai se oot
sinä ite, jota syyvään. Se on luonnon laki. Vai onko se kapitalistin laki sittenkin, joka
pääsi minuun ruukilla kiinnittymään?

Nyt minua jo haetaan, kuulen miesten huuot. Kauhon maata, kauhon kuoppaa
mättään sisään, ja sinne työnnyn nyt kun isojen talojen isot isännät tulevat perässä
koirineen ja kuulen heijän lähestyvän. Missä ovat veljeni, sitä en tiijä. Missä toverit,
joita yhtä hyvin veljikseni voisin kuhtua. Toivon, että nuo löytäsivät omat kolonsa
illan hämärässä ja että Rahko-Matti tervaisi maiseman umpeen niin, ettei meistä
löyvettäsi yhtä ainutta tai jos löyvettäsi, löyvettäsi kaikki.

Takaisin: Sanan ja runon malja

Pohjoista kirjallisuutta ovat tukeneet: